Minua vaivaa se, miten hyvin ymmärrän keskiviikon Elokapinan veristä taideperformanssia. Tämä vaivaa minua siksi, että poliitikkojen ja päätoimittajien pöyristelystä lukiessa käy selväksi, miten erilaisissa maailmoissa elämme. Tässä tekstissä yritän selventää niin itselleni kuin lukijoillekin omaa arvomaailmaani ja sitä, miten maailmankuvani on muokkautunut vuosien varrella.
Kahdeksanvuotiaana tiesin, että historiassa on tapahtunut paljon pahaa, mutta nykyään asiat ovat jo aika hyvin ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Kun pari vuotta myöhemmin isäni puhui siitä miten jatkuva kasvu rajallisella maapallolla ei ole mahdollista totesin, että eiväthän ne välttämättä liity toisiinsa - kyllä talous voi kasvaa ilman että luonnon tuhoaminen lisääntyy. Olin positiivinen, suoritin koulua hyvin, harjoittelin viulunsoittoa ahkerasti, kuuluin oppilaskuntaan (taisin olla puheenjohtajakin jossain välissä) ja tein yhdeksännellä luokalla esitelmän Mika Waltarista ja Sinuhe egyptiläisestä. Tiedostin kyllä erilaisia yhteiskuntien ongelmakohtia tehoeläintuotannosta rasismiin, mutta uskoin maailman olevan vääjäämättömästi matkalla kohti parempaa.
Nyt olen 26-vuotias, enkä usko enää tulevaisuuteen. Olisi tavallaan huojentavaa jos voisin todeta suhtautumiseni asioihin olevan muutenkin pessimistinen, mutta perusluonteeni on aivan muuta. Mutta miten tähän pisteeseen on tultu?
Kuulun siihen sukupolveen, jolle opetettiin alakoulussa kasvihuoneilmiöstä. Meille kerrottiin myös otsonikadosta ja siitä, kuinka tiedeyhteisö varoitti maailmaa ja päättäjät ryhtyivät toimiin. Sen ikäisenä luotin aikuisiin ja varmaan ajattelin, että kyllä tämä kasvihuoneilmiökin kohta saadaan kuriin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Aikuistumiseni myötä ensin lisääntyivät varoitukset ilmastonmuutoksesta - myöhemmin luontokadosta. Pian jo puhuttiin siitä, kuinka kuudes joukkosukupuutto on alkanut. Tänä vuonna lähipiirissäni on kohistu ennusteista, joiden mukaan golf-virta tulee pysähtymään kuluvan vuosisadan aikana. Minä muistan ensimmäiset uutiset tästä jo vuosien takaa kun olin täyttämässä 18.
On pakko pitää taukoa ja antaa sykkeen tasaantua. Minulle tulee näiden aiheiden käsittelystä nykyään fyysisesti huono olo. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi ihmiset jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtumassa - näiden asioiden ajatteleminen on liian raskasta. Ymmärrän jopa sen, miten osa ihmisistä päätyy tyystin kieltämään koko asian. Olisihan se helpompaa - ainakin väliaikaisesti.On pakko pitää taukoa ja antaa sykkeen tasaantua. Minulle tulee näiden aiheiden käsittelystä nykyään fyysisesti huono olo. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi ihmiset jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtumassa - näiden asioiden ajatteleminen on liian raskasta. Ymmärrän jopa sen, miten osa ihmisistä päätyy tyystin kieltämään koko asian. Olisihan se helpompaa - ainakin väliaikaisesti.
Läpi teini-ikäni uhkaavat uutiset lisääntyivät lisääntymistään. Hetkellistä helpotusta toi vuonna 2015 Pariisin ilmastosopimus, jonka uskoin palauttavan meidät oikeille raiteille kohti parempaa. Valitettavasti huojennus jäi lyhyeksi, kun valtiot eivät ottaneetkaan päästöjen vähentämistä vakavasti. Ja sitten olikin vuoden 2018 IPCC-raportin vuoro. Taas tuntui, että vihdoin ja viimein niin päättäjät ja media kuin tavallisetkin ihmiset olivat heränneet. Vihdoinkin asiasta kirjoitettiin ja suuria protesteja järjestettiin. Suunta oli selvä: luvassa oli kahden vuoden puristus, jonka jälkeen vuonna 2020 hiilidioksidipäästöt lähtisivät laskuun. Vaan näin ei käynytkään, ja ilmasto- ja ympäristötoimet jäivät pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan varjoon. 2010-luvun ilmastoliikkeen voima hiipui pois.
2020-luvulla olemme saaneet paljon lisää tietoa ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistussa Potsdam Institute for Climate Impact Researchin artikkelissa kerrotaan, että globaali talous tulisi supistumaan 19% vuoteen 2050 mennessä vaikka hiilidioksidipäästöjen radikaali vähentäminen aloitettaisiin heti. Viime vuonna kuuntelin YLE:n Tiedetrippi-podcastin jakson, jossa kerrottiin superrikkaiden investointipankkien johtajien rakentavan itselleen bunkkereita, sillä ilmeisesti hekään eivät usko ihmiskunnan selviytyvän tulevasta. Me nojaamme talousjärjestelmään, jonka huipulla olevat eivät yritä korjata järjestelmää vaan varautuvat maailmanloppuun. Ja silti poliitikot ovat päättäneet uhrata ilmastotoimet lyhynäköisen talouskasvun tavoittelun alttarilla.
Tätä taustaa vasten kansalaistottelemattomuus alkoi näyttää ei vain hyvältä vaan oikeastaan ainoalta vaihtoehdolta. Jos 2010-luvun kymmeniätuhansia osallistujien keränneet perinteiset mielenosoitukset eivät tuottaneet tulosta, miksi ne onnistuisivat nytkään? Ja toisaalta, jos katsoo väkivallattoman suoran toiminnan historiaa on selvää, että jokaisessa suuressa poliittisessa projektissa kansalaistottelemattomuus on näytellyt merkittävää osaa. (Tähän väliin on myös lisättävä, että jokaista vaikutuskanavaa tarvitaan: on oltava kansalaistottelemattomuutta, ”tavallisia” mielenosoituksia, tiedontuotantoa, lobbaamista ja keskusteluja ystävien ja perheen kesken.)
Miksi kirjoitan tätä tekstiä? Ehkä siksi, että uskon vielä jollain tasolla siihen, että asioista puhumalla ymmärrystä voi lisätä ja vastakkainasettelua pienentää. Elokapinan toimintaan osallistuvista puhutaan todella ikävästi, retoriikka on välillä suorastaan epäinhimillistävää. Puhutaan likaisista hipeistä ja sosiaalipummeista ja naiiveista lapsista. Todellisuudessa suurin osa tuntemistani elokapinallisista on joko opiskelijoita tai työelämässä - heitä on syöpätutkijoista ilmastoasiantuntioihin ja taiteilijoihin. Useita elokapinallisia yhdistää myös peruskouluaikainen tunnollisuus, ”kympin tyttöjä” löytyy paljon. On haluttu olla ”hyviä ihmisiä”, mikä on näkynyt aiemmin ahkerassa koulunkäynnissä ja nyt myöhemmin pyrkimyksessä varmistaa elinkelpoinen tulevaisuus. Useat elokapinalliset tekevät myös aivan liikaa töitä ja toivoisin heidän suhtautuvat myötätunnolla myös itseensä.
Keinoja kritisoidaan paljon. Toivon tämän tekstin avaavan hieman sitä kehitystä, joka kansalaistottelemattomuuteen tarttumista on edeltänyt. Iso osa elokapinallisista ajaa näitä asioita lisäksi montaa eri reittiä: järjestetään ”perinteisiä” mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia, kartoitetaan metsiä, työskennellään ympäristöjärestöissä ja niin edelleen. Mutta valitettavasti vaikuttaa siltä, että myös kansalaistottelemattomuutta tarvitaan. Kansalaistottelemattomuuden tekeminen ei ole kivaa. Se on pelottavaa, stressaavaa ja kaikin puolin ikävää - ja pahimmassa tapauksessa siitä voi tulla suuret laskut ja jopa vankilaa. (WWF:lle ja SLL:lle haluan sanoa, että olin todella pettynyt teidän kommentteihinne Eduskuntatalon maalaamiseen liittyen. Tämä oli turveaiheinen syöttö teidän arvovaltaisempien toimijoiden lapaan. Olisitte voineet esimerkiksi tuomita teon mutta ymmärtää sen taustaa, ja tämän jälkeen jatkaa oikeasta aiheesta.)
Tämänkaltaista tekstiä on vaikea lopettaa. Aiheet ovat niin isoja että näistä voisi jatkaa loputtomiin. Haluaisin myös puhua vielä enemmän tunteista ja niiden käsittelyn vaikeudesta, mutta niistä myöhemmin. Jatketaan keskustelua kommenteissa. En nyt tänä viikonloppuna enää avaa Facebookia, mutta ensi viikolla. Toivon teiltä lukijoilta samaa lähtökohtaa, joka itseänikin tämän tekstin kirjoittamiseen ajoi, eli pyrkimystä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseen.
Kommentit
JOS HALUAT KOMMENTOIDA JOTAIN, PISTÄ DM. HALUTESSASI VOIN JULKAISTA KOMMENTTISI TÄNNE SIVUN ALAREUNAAN.